Oletko miettinyt, mihin meillä on ainainen kiire? Miksi on paitsi saatava aikaan yhä enemmän, on myös tuotava näkyvästi esiin tekemisensä määrä? Kaiken aikaa toitotamme itselle ja muille: näin ahkerasti olen puurtanut töissä, näin paljon olen tehnyt kotitöitä, näitä kaikkia aktiviteetteja harrastan, ohessa kuskaan lapsia harrastuksiin, sivistän itseäni, seuraan uutisia ja olen kartalla viimeisimmistä uutuussarjoista ja muista villityksistä. Elämä kyyditsee ja minä olen kärryillä.

Vietin viime viikonlopun hiljaisuuden retriitissä rauhallisessa maaseutumiljöössä. Perjantai-illasta sunnuntaihin vetäydyimme retriittiin osallistuvien parinkymmenen henkilön kanssa yhteiseen hiljaisuuteen. Pois tv:n, puhelimen, kirjojen, lehtien, kirjoittamisen ja puhumisen vaikutuspiiristä. Olimme samassa tilassa yhdessä, mutta hiljaisuudessa, ilman eleitä tai minkäänlaista kommunikaatiota, ainoastaan omia ajatuksiamme kuunnellen ja näistä mielessä pyörivistä ajatuksista mindfulness-harjoitusten avulla irrottautuen.

Olin ehtinyt pelätä etukäteen viikonlopun aiheuttamia tuntemuksia. Mietin, miten ihmeessä selviän oman pääni sisäisen puheen ja ajatusten pyörremyrskyn kanssa kokonaiset kaksi vuorokautta voimatta vetäytyä ulkoisten ärsykkeiden suomaan turvaan. Ilman kirjaa! Ilman kirjoittamista! Ilman puhetta! Minäkö?!

Pelkäsin turhaan. Hiljaisuus oli turvallista ja lempeää.

Kyllä, tietysti ehdin kertaalleen tylsistyä lähes toivottomuuteen asti. Kyllä, toivoin ajoittain koko homman olevan pian ohi, jotta pääsen vihdoin juttelemaan jollekin ja nauramaan ääneen jonkin yhteisen hassun asian äärellä. Juttelu ja nauru, elämäni suola. Jos totta puhutaan, meinasin yhtenä epätoivon hetkenä jopa soittaa kotiin. Onneksi tuo ajatus jäi kuitenkin vain aikomukseksi, sillä hiljaisuuden ja mindfulness-harjoitusten rytmittämässä viikonlopussa alkoi vähitellen muodostua jokin uusi kokemus. Elämäni askarruttavimmat pääteemat alkoivat nousta mielen mylläkän keskeltä esiin ja selkiytyä hetki hetkeltä. Toinen näistä teemoista liittyi menneisyyteen ja irtipäästämiseen. Toinen tulevaisuuteen ja ainaiseen kiireeseen kohti kaikkea siellä olevaa.

 

Ihailen maisemaa

 

On ollut raastavaa juosta kellon perässä viimeiset vuodet. On niin paljon asioita, joita olen halunnut saada aikaan, niin vähän tunteja vuorokaudessa, niin paljon eri vastuualueita, monenlaisia aikasyöppöjä päivissäni ja viikoissani. Kiire on todella ollut ”toinen nimeni”. ”Mitä sulle kuuluu?” on kysytty, ”Kiirettä pitää”, on ollut väkinäisellä hymyllä tukahdutettu vakiovastaukseni. Mielessä on siis pyörinyt paljon, sekä to do -listan asioita, myös unelmia ja tavoitteita. Kaiken aikaa myös menneisyyden ratkeamattomia asioita. Tämä on monille meistä tyypillistä, sillä tapaamme elää sekä menneessä että tulevassa. Entä jos eläisimme tässä hetkessä?

Retriitillä jouduin pysähtymään tähän hetkeen pidemmäksi aikaa, oikeastaan jäin sen leikkimieliseksi vangiksi koko viikonlopun ajaksi. Pääsin pelaamaan hetkeen pysähtymisen peliä, intensiivisyydessään minulle melko uutta, mutta jollain tavalla tuttua. Näin tuon lyhyen ajanjakson aikana, mitä on luomani kiireen takana. Avainsanoiksi alkoi muodostua: itse luomani kiire. Kukaan muu elämässäni ei ole vastuussa kiireestä, jonka olen arkeni koristukseksi luonut. Minä itse olen haalinut kaikki tehtävät tai sallinut niiden kaatamisen niskaani kuormaksi. Minä itse suhtaudun näihin tehtäviini stressaantuen ja huolehtien. Minä luon kiireeni.

Lähdin erään kerran meditaatioharjoitusten välissä kävelylle syksyiseen maisemaan. Keltaiset koivunlehdet leijailivat tuulen ravistamina syksyisessä ilmassa. Kävelin rauhallisesti hiekkatietä metsän ja peltojen ohi ympärilleni katsellen, rauhallisesti raikasta luontoa ihaillen ja kuulostellen. Kävelin rauhassa, koska se oli paras, tärkein ja ainoa aikomukseni juuri sillä hetkellä: mitään muuta tehtävää tai aikaansaatavaa ei ollut, mihinkään ei ollut kiire. Tuuli puhalsi lisää lehtiä ilmaan, ne leijailivat kaikkialla ympärilläni. Ojensin toisen käteni, ja sain kuin sainkin yhden lehden kiinni. Silloin saa nimittäin toivoa. Sitten päästin irti.

 

Pelto ja kukat

 

Se, mitä toivoin, jääköön omaksi salaisuudekseni. Tuo yksinkertainen ja kaunis hetki oli kuitenkin symbolinen irrottautuminen kiireestä. Kyllä, elämässäni on edelleen huolia ja painavia vastuualueita. Mutta pyrin suhtautumaan niihin levollisesti, ja ratkomaan eteeni tulevat tilanteet yksi kerrallaan.

Toivo, luottamus ja pyrkimys hyvään vievät eteenpäin. Asiat ratkeavat, ne aina tekevät niin. Sitä rauhallisesti odotellessa voi ottaa yhden lehden kerrallaan kiinni. Luottaa. Hengittää. Päästää irti.

 

Kolme keinoa irrottautua kiireestä

  1. Pysähdy. Jos asiat, joiden vuoksi kiirehdit ja kuormitut, jäisivät tekemättä tai viivästyisivät hieman, mitä tapahtuisi? Olisiko lopputulos niin kamala kuin luulet?
  2. Jos kiirettä aiheuttava tehtävä on pakko saattaa loppuun asti, suo itsellesi pieni levähdystauko. Ota mukava asento. Hengitä kymmenen kertaa rauhallisesti sisään ja ulos hengitykseesi keskittyen. Aina on pieni hetki aikaa lyhyelle hengähdystauolle.
  3. Lähde kävelylle. Päätä: ”Tämän kiven juurelle jätän mielessäni pyörivät ajatukset kiireestä ja stressistä.” Jatka matkaasi. Voit noukkia kiven juurelle jättämäsi ajatukset mukaan myöhemmin, jos niitä vielä tarvitset. 

 

ProjectBeGood